Tervetuloa nuorten aikuisten iltaan
perjantaisin klo:19:00
Siion-seurakunta I Nordenskiöldinkatu 3, Helsinki

Kiintopiste

Ulkopuolisuuden tuttu ja alakuloinen maisema. Ajattelin sen olevan paksun lasin kaltainen. Saatoin nähdä ihmisten kasvot, jotenkin kuulla heidän puheensa ja silti jäädä kovin kauas heistä. Tiedätkö sen tunteen? Vailla yhteyttä, niin ettei muista milloin viimeksi olisi todella ollut itsensä. Aina ollen jokaiselle jotakin mitä se joku vaikutti kaipaavan. Sillä oikeutuksella sitten ottaen sen, minkä koki tarvitsevansa.

Poltin pilveä kai yksinäisyyttäni, sen seurassa ajatukset olivat kuin ääniä ja keskustelin usein itseni kanssa. Minulla oli tapana polttaa paukut ikkunan äärellä ja sitten mennä kaikkea pakoon peiton alle. Siellä sitten analysoin itseäni, virheitäni. Kirjasin kaikki havaintoni ylös puhelimeni muistioon. Kuvittelin pystyväni parantamaan itseäni jos vain tajuaisin juuri oikeat asiat. Ajattelin hyvin paljon itseäni ja hyvin paljon itsestäni. Siinä oman kehäni keskellä opettelin kuuntelemaan itseäni – ja vain itseäni. Ei ollut kiintopistettä, oli kelluva saari. Pian monet harhaiset päätelmät kasautuessaan avasivat ovia monille peloille ja pelottavien kysymysten paino vastausten helpotusta vailla sai mieleni solmuun. Mistä kaikki on syntynyt? Onko elämäni sattuman oikku? Miksi olen olemassa? Olenko olemassa?

Eräs ilta, baaritiski. Väsynyt ja masentunut. Juon kai siideriä kun olen kyllästynyt bisseen. Eräs kaverini saapuu paikalle. Tiesin hänen olevan uskossa, olimme joskus keskustelleet sellaisista asioista. En osannut ajatella siitä juuri mitään. Kuten en olisi osannut siitäkään, että tietämättäni Jumala oli tuona iltana kehottanut ystävääni menemään siihen kapakkaan jossa istuin. Siitä kuulin vasta myöhemmin. Siinä tiskillä muistan ensikertaa kuulleeni, että Jeesus tahtoo olla elämäni Herra. Tietenkin se kuulosti pelottavalta, luovuttaa oma hallintansa. Mutta elämäni todisti kyvyttömyydestäni todella ohjata tätä laivaa ja jotakin siitä keskustelusta jäi kai mieleeni kaikumaan. Kuinka kauan jatkoin samaa rataa - en ole varma. Oli vielä hiven jaksamista, vielä murunen omaa voimaa jäljellä, tiedäthän?

Yövyin vanhempieni luona kun en uskaltanut olla yksin. Oli jatkuva paniikkikohtauksen kaltainen tila. Yritin sovittaa kaikkia paloja kohdalleen - että kaikki voisi olla totta samaan aikaan, että kaikki uskonnot olisivat pohjimmiltaan sama uskonto. Kaikki jumalat sama jumala. Mutta entä Jeesus? Entä taivas, entä helvetti? Eikö elämä olekaan jatkuva kehä, matka ruumiista toiseen? En tiedä miten kuvata sen levottomuuden suuruutta, jota sellainen epävarmuus ja pelko synnyttävät. Soitin tuolle uskovalle ystävälleni, tarvitsin apua ja vastauksia. Kävimme kävelyllä ja hän kertoi enemmän Jeesuksesta. Muutama uutuus alkoi murentamaan epätoivoisia ajatusrakennelmiani. Jeesusko todella välittää minusta? Ja tahtoo antaa anteeksi kaikki pahat tekoni, rienaavat sanani ja ylpeät ajatukseni? Hänkö rakastaisi minua? Minä luulen, että sinä iltana palatessani vanhempieni talolle minulla oli mukanani jotakin mitä lähtiessä ei ollut. Toivo.

Luin Raamattua puhelimellani netistä, se tuntui rauhoittavan paniikkia sydämessäni. Evankeliumien parissa kului kai muutamia päiviä ja asiat rupesivat muuttumaan. Pohdintani oli kiehunut kasaan: joko kaikki on sattumaa ja elämäni arvoton, tai Jumala on tahtonut minun olevan olemassa. Entä elämä kuoleman jälkeen? Todella, moni ennen niin tärkeä asia ei enää painanut mitään. Ajatus tyhjyydestä ympärilläni oli sietämätön.

”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?”
Matt. 16:26

Yöllä rukoilin ensikertaa Jeesusta. ”Jeesus, jos olet siellä, auta minua.” Hän auttoi. Jokin minussa alkoi muuttumaan.

Synnintunto. Jotenkin se murtautui tajuntaani, kuinka paljon väärää olin koko ylpeän elämäni aikana tehnyt. Kuinka mahdotonta on uskaltaa rehellisin silmin katsoa likaa käsissään, jos ei ole toivoa sovituksesta? En tiedä kuinka monta kertaa pyysin anteeksi. Monta. Sain anteeksi. Sen koko

elämää sävyttäneen yksinäisyyden ote rupesi murentumaan. Jatkoin Raamatun lukemista.

"Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: " 'Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa'."
Joh. 3:3

En todella käsittänyt mitä Jeesus tarkoitti. Sen verran ymmärsin, että tämä oli tärkeää. Kävelin talvi-iltana lapsuuteni maisemissa ja sanoin Isälle: "Anna mun syntyä uudesti Sun lapsenasi." Koin hyvin nopeaa muutosta itsessäni, ajatuksissani ja olemisessani. Siinä tavassa, jolla näin ihmiset, ympäristöni, erityisesti puut. Rauha laskeutui sydämeeni. Muutamia päiviä kului ihmetellessä. Tiedäthän sen tunteen, kun havahtuu painajaisesta? Sitä kulkee yhä vapisevin askelin, kuitenkin helpotuksen keventämin. Pian uskalsin muuttaa takaisin omaan asuntooni.

Kadulla vastaantulevat ihmiset eivät enää olleet vihollisiani. Muistan hämmästykseni. Tahdoin pelkkää hyvää, tahdoin hymyillä ihmisille ja syleillä täysin tuntemattomia. Kuoleman varjo ei enää kummitellut tajuntani yllä, avaruuden pimeys ei lamauttanut kylmyydellään. Olin tullut tietoiseksi Jumalasta, joka tahtoo pelastaa. Jumalasta, joka rakastaa. Jumalasta, joka on rakkaus. Jeesus Kristus.

En väitä elämäni olevan ongelmatonta, symmetristä hymyä. Se yhä irvistää välillä ikävästikin. Sen ilmeen kuitenkin kestää paremmin kun on saanut armon Jumalan silmissä. Ja nyt tätä kirjoittaessani noin kolme vuotta uskoontulostani, katson välillä taaksepäin ja huomaan kuinka hyvää työtä Jeesus on tehnyt minussa. En menettänyt persoonaani, vaikka joskus sitä pelkäsinkin. Uskallan olla yhä enemmän se ihminen, joksi minut on tarkoitettu. Olen kiitollinen siitä, että saan jatkaa eteenpäin Hänen kanssaan.

Ja se, mitä sanoin kelluvasta saaresta, vailla kiintopistettä... Luotan Jeesuksen sovittaneen ristillä kaikki syntini ja voittaneen maailman. Risti on kiintopiste, jossa Jumalan lupaukset tulevat ihmisen ulottuville.

”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen.”
Hepr. 6:19